Kirjoittanut – MARKKU TUORINIEMI //
Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.
Efesolaisille 5:32 FINRK
Elävistä kristityistä muodostunut seurakunta on todellakin kaikista muista yhteisöistä poikkeava kokonaisuus. Seurakuntia on toki monenlaisia, mutta kaikkia niitä yhdistää tämä Paavalin mainitsema Kristukseen yhdistyvä suuri salaisuus.
Yleensä kaikki ihmisten muodostamat yhteisöt tarvitsevat jonkinlaiset raamit ja säännöt, joiden mukaan voidaan suunnitella ja toteuttaa toimintaa ja yhteistä olemista. Tämä sama koskee myös seurakuntia. Monien yhteiskuntien ja myös muiden yhteisöjen perustavaa laatua olevat säännöt, joita valtiollisella tasolla kutsutaan perustuslaeiksi, ovat perustuneet Raamattuun. Ikävä kyllä tätä periaatetta ollaan eri puolilla maailmaa kovaa vauhtia purkamassa ja tilalle tulee muista vaikutteista nousevia ihanteita ohjaamaan yhteisöjen ja yhteiskuntien syvimpiä periaatteita. Meidän on tärkeää kristittyinä pitää huolta siitä, etteivät nämä muutoksen tuulet pääse sisälle seurakuntiin.
Kaikissa elävissä seurakunnissa ollaan varmaankin yhtä mieltä siitä, että yhteiselon normit ja säännöt tulee perustua Raamatusta tulevien suuntaviivojen varaan rakennetulle perustalle. Olen vuosien varrella paljon pohtinut miten me olemme käytännössä toteuttaneet omissa seurakunnissamme tälle vankalle perustalle rakennetut olemisen ja toimimisen puitteet. Joskus hiipii mieleen ajatus siitä, että emme taida oikein itsekkään tietää, miten meidän oma toimintamallimme on rakennettu.
Toimivassa yhteisössä pitää ratkaista muutamat oleelliset asiat jollain tavalla. Seuraavat käsitteet ovat ensisijaisesti valtiollisia periaatteita, mutta mielestäni samat lainalaisuudet vallitsevat myös pienemmissä yhteisöissä, kuten seurakunnissa.
Legitimiteetti on yksinkertaisimmillaan järjestelmän hyväksymisenarvoisuutta kansalaisten (seurakuntalaisten) silmissä.
Itsemääräämisoikeus eli autonomia tarkoittaa ihmisen tai ihmisryhmän oikeutta määrätä itseensä liittyvistä asioista.
Suvereniteetti tarkoittaa täydellisen, ehdottoman ja riippumattoman vallan omaamista jollain maantieteellisellä alueella tai valtaa päättää jostain tietystä asiasta. De facto -suvereniteetti tarkoittaa todellista valtaa ja de jure -suvereniteetti viittaa tämän vallan oikeutukseen.
Kansainvälisessä oikeudessa tämä suvereniteetti on tulkittu ja saavutettu monilla eri näkemyksillä. Jollain tavalla myös vaikkapa seurakunnissa täytyy olla näkemys suvereniteetin muodostumisesta. Seuraavassa muutamia suvereniteetin saavuttamisen malleja.
Kuninkaiden jumalallisen oikeuden kannattajat pitävät monarkin oikeutta suvereeniin valtaan Jumalalta, ei kansalta saatuna. Tämän seurauksena syntyy absoluuttinen monarkia.
Demokraatit perustavat näkemyksensä kansan suvereniteettiin. Edustukselliset demokraatit kannattavat harjoitetun suvereniteetin siirtämistä kansalta parlamentille ja hallitukselle. Nämä taas ohjaavat toimeenpanovaltaa eteenpäin eri virkamiehille ja oikeusvaltioissa tuomiovallan suvereniteetti on erikseen oikeuslaitoksella.
Anarkistit ja jotkut liberalismin kannattajat kiistävät hallitusten ja valtioiden de jure -suvereniteetin.
Raamatussa kerrotaan aika paljon johtajuudesta ja vallan käytöstä. Myös seurakunnissa pitää ratkaista miten legitimiteetti saavutetaan, miten turvataan yksilöiden itsemääräämisoikeus ja millä periaatteilla mahdollistetaan kaikessa toiminnassa tarvittavat edellytykset tehdä päätöksiä yhteisen hyvän edistämiseksi. Seurakunnissa asuu valtava määrä käyttämätöntä potentiaalia. Jumalan tahto olisi käyttää meitä jokaista palvellaksemme itse kukin niillä lahjoilla, joita Hän on meille antanut.
Erilaisten toimintamallien joukossa toisella laidalla on autoritäärinen malli johtaa, jossa valta keskittyy ylätasolle. Toista äärilaitaa edustaa malli, jossa vieroksutaan kaikenlaista hierarkiaa ja pahimmassa tapauksessa kyseenalaistetaan kaikenlainen suvereniteetti johtajuudelta.
Näiden välissä on minun mielestäni ihanteellinen toimintamalli. Jos sitä vertaisi noihin aiemmin lueteltuihin suvereniteetin saavuttamisen malleihin, edustuksellinen demokratia olisi lähinnä sitä. Seurakuntiin sovitettuna se antaa ylimmän päätäntävallan seurakunnalle, johtavissa asemissa olevien henkilöiden tulee saada valituksi tulemiselleen hyväksyntä seurakuntakokouksessa. Toimivassa seurakunnassa olisi ehdottoman tärkeää, että tämä luovutettu suvereniteetti ei jäisi makaamaan ylimpään johtoon, vaan he jakaisivat sitä pienempinä paloina eteenpäin mahdollisimman laajalti
Näin toimiessa ei voida välttyä ajatukselta, että tämä rakenne pitää sisällään hierarkian. Minulle on jotenkin syntynyt sellainen käsitys, että nykyään seurakuntien malleista puhuttaessa, haluttaisiin välttää kaikkea hierarkiaa. Hierarkia yhdistettynä autoritääriseen tapaan toimia on todellakin aika ikävän tuntuinen asia. Kun Raamattu ja Jeesus puhuvat johtamisesta ja hierarkisista rakenteista, on kysymys jostain aivan muusta.
1.Piet 5:3 ”Älkää herroina hallitko niitä, jotka on teille uskottu, vaan olkaa laumalle esikuvana.”
Jeesus sanoi Mat 23:11 ”Joka teistä on suurin, se olkoon kaikkien palvelija.”
Näitä Jeesuksen sanoja ei tule tulkita niin, että joka on suurin, ei oikeasti olekaan suurin, vaan häntä kohdeltakoon kuin palvelijaa. Mieluummin Jeesus tarkoitti sitä, että kun jollekin on annettu asema, jossa hänellä on auktoriteettia, hänen tulee pidättäytyä kaikesta oman edun tavoittelusta ja suunnata kaiken tarmonsa niiden palvelemiseen, jotka hänelle on uskottu.
Mikäli seurakunnassa on onnistuttu jakamaan tätä suvereniteettiä mahdollisimman laajalti, saavutetaan tilanne, jossa vastuun kanto on monien harteilla. Näin päästään palvelemaan kaikkia niitä seurakuntalaisia, joita Jumala haluaa käyttää. Siis seurakunnan rakenteisiin asetetut johtajat eivät ole se pääasia, vaan ne seurakuntalaiset, joita nämä johtajat palvelevat. Jumala haluaa kouluttaa, valtuuttaa ja käyttää mahdollisimman monia seurakuntalaisia. Jotta he voisivat toteuttaa omaa armoitustaan, seurakunnassa pitää olla johtajia, jotka voivat asemansa suomalla arvovallalla palvella niitä, joiden kautta Jumala haluaa toimia. Siis ei johtajia aseteta tekemään vaan palvelemaan niitä, jotka tekevät.
Tämänkaltainen rakenne turvaa myös jokaisen yksilön oikeuksia. Jaettaessa suvereniteettiä eteenpäin, valtuuksien luovuttajalla on vastuu luovuttamansa vallan oikeanlaisesta käytöstä. Siis valta oikeasti luovutetaan eteenpäin, mutta itselle jätetään oikeus puuttua, mikäli valtaa käytetään väärin. Kun valta on jaettu tällä periaatteella, jokaisella valtaa käyttävällä on ”esimies” jolle mahdollisesti väärin kohdeltu voi valittaa kokiessaan tulleensa väärin kohdelluksi. Tässä olisi kysymys ketjusta. Ylin johto luovuttaa jonkun sektorin suvereniteettivallan jollekin, joka jakaa oman sektorinsa alueisiin, joihin hän valitsee ne, joille antaa vallan kullekin sektorille erikseen. Nämä taas jakavat oman sektorinsa…
2.Ms 18:17 ”Tässä asiassa et toimi viisaasti”