To, 9.9.2021 — Matti Kivinen
Itselläni on ollut hieman hankala suhde rukoilemiseen ja rukousvastauksiin. En ole mikään pitkien rukoussessioiden ihminen, vaan enemmän arjen eri tilanteissa ”lyhyesti huokailija”. Useasti on tuntunut, että ei oikein osaa ja pysty rukoilemaan siten kuin pitäisi. Mistähän lie nekin oikean ja väärän rukoilemisen mallit oikein tulleet. En tiedä.
Välillä olen suhtautunut aika kyynisesti rukousvastauksiin. Vaikka omastakin elämästä on helppo löytää asioita, missä on saanut apua ja johdatusta elämän isoihin kysymyksiin, niin ehkä myös useasti olen pettynyt siihen, kun mitään ei olekaan tapahtunut. Ehkä nämä pettymykset liittyvät erityisesti tilanteisiin, joissa on odottanut Jumalan koskettavan omaa henkilökohtaista elämää. Samalla sitä on sokaissut itsensä niistä useista tilanteista, joissa omassa arkielämässä kuitenkin on pienissä asioissa saanut kokea sen, miten rukouksiin on tullut vastaus.
Viimeisen vuoden aikana sitä omaa hieman kyynistynyttä pintaa on kuitenkin raaputettu auki. Olen saanut huomata, miten ihan niihin arkisiin pieniin ongelmiin tai rukouspyyntöihin on tullutkin vastaus. Eräs niistä tapahtui meidän kesäisellä lomareissulla mummolaan.
Olin poikani kanssa heittämässä Frisbeegolf kierrosta perinteisessä suomalaisessa metsämaisemassa. Jossakin kohtaa kierrosta havaitsin, että puhelin ei olekaan mukana, vaikka se lähtiessä oli kiekkojen kanssa kädessäni. Kaiken lisäksi minulla on usein paha tapa pitää puhelinta äänettömällä, kuten se tälläkin kertaa oli. Aikamoinen epätoivo iski, puhelimen kuorissa oli mukana pankkikortit, ajokortti, henklökortti yms eli aika paha juttu.
Saatiin tyttäreni puhelimen avulla haarukoitua puhelin muutamien väylien alueelle. Mutta aika toivoton tilanne. Aluskasvillisuus polkujen ulkopuolella oli risukkoa, saniaisia, varpukasveja ja kaikkea mitä nyt metsässä voi olla. Tuon reilu tunnin aikana kun kävelin metsää edes takaisin ja yritin muistella missä kaikkialla olin kulkenut, välillä rukoilin ja välillä taas ajatuksissa oli kyllä ihan jotakin muuta kuin rukousta.
Reilu tunnin etsinnän jälkeen poikani yhtäkkiä löysi puhelimen siististi sammalmättäältä. Liekö pojan usko ollut isäänsä vahvempi? Ihmetystä löytöpaikassa herätti se, että emme mielestämme olleet siitä kulkeneet. Liekö joku muu löytänyt ja nostanut näkyvälle paikalle. Ajatukset valtasi helpotus ja suuri kiitollisuus. Pieni tai ehkä aika suurikin arkinen ongelma ratkesi ja uskon, että se meidän epätoivoinen ja heikkokin rukous auttoi meitä tilanteessa.
No mitä tästä arkisesta tilanteesta jälleen kerran opin. On hyvä rukoilla johdatusta ja apua niihin elämään isoihin kysymyksiin ja niihinkin meille vastataan. Monesti kuitenkin Jumalan apu, johdatus ja läsnäolo tapahtuu konkreettisesti niissä meidän arkielämän pienissä asioissa, joita emme välttämättä aina edes huomaa tai joista emme osaa olla kiitollisia.
Siunausta syksyysi!